Neuvolakuulumisia

Heippa! Nyt otin ja istuin aloilleni kirjoittaakseni teille neidin neuvolakuulumisia. Edellistä postausta kirjoitin kolme päivää, kun vauva aina heräsi kun aloin kirjoittaa. Ja taitaapa nytkin käydä samoin, sen verran heräilyn ääniä kuuluu. Mutta joka tapauksessa, nyt on luvassa niitä neuvolakuulumisia.

Me ollaan nyt tosiaan äitiysneuvolasta siirrytty lastenneuvolan puolelle ja tällä viikolla oli eka käynti, tytön ollessa reilu 3 viikkoinen. Äitiysneuvolasta on tehty myös kotikäynti, mutta kulku oli hyvin pitkälti sama kuin tälläkin kertaa.

Aivan ihana terveydenhoitaja tuli kotikäynnille ja aikalailla heti totesi tytön olevan kovin isänsä näköinen :D Mun mielestä tyttö on ihan vaan itsensä näköinen! Th totesi myös, että ompa tyttö pitkän näköinen.

Totta kai tyttö oli aivan unessa hoitajan tullessa, joten oli aika ikävä herätys, kun heti piti riisua kaikki pois punnitusta varten. Mua kauheasti jännitti tytön paino, olisiko liikaa tai liian vähän. Imettäessä kun on kauhean huono arvioida syödyn maidon määrää.

Mutta eipä mulla kyllä oo ongelmia maitomäärän kanssa ollut, haha! Tytön paino olikin hienosti noussut, 600grammaa kahdessa viikossa, painon ollen nyt 3650g. Ja uskokaa tai älkää, sen kyllä alkaa jo huomata! Tytön ollessa vielä puntarin päällä, tarkisti hoitaja navan ja kielen, kaikki kunnossa!

Punnituksen jälkeen juteltiin, hoitaja kysyi ollaanko jo aloitettu ulkoilu ja D-vitamiinit. Kyllä ollaan, mutta kerrottiin neuvolasta saatujen D-tippojen päiväyksen menneen kaksi kuukautta sitten. Hoitaja ihmetteli tätä ja lupasi toimittaa uudet tipat meille. Uudet saatiin ja oikein tuplapakkaus.

Juteltiin myös synnytyksestä, vauvan unirytmistä, josta saatiin kehuja, kun kerrottiin vauvan voivan nukkua öisin jopa kuusi tuntia yhteen menoon. Juteltiin myös imetysrytmistä sekä yleisesti kuulumisia. Lopuksi th kertoi tulevista lääkäri- ja neuvolakäynneistä sekä tulevista rokotuksista, imettäjän ruokavaliosta ja antoi nipun esitteitä.

Erityisesti tän äidin mieltä lämmitti, kun hoitaja kehui, kuinka tytöstä huomaa, että hänen kanssa ollaan ja toimitellaan paljon, kun tyttö seuraa uteliaasti kaikkia ääniä ja ihmisiä sekä on muutenkin kiinnostunut ympäristöstä. Ja hienosti jo nostelee päätä, vaikka tosi varovainen vielä pitääkin olla!

Nyt meillä on jo pian neljä viikkoinen tirpu ja musta tuntuu, että aika vaan lentää! Missä on meidän pikkuinen? :D Lopuksi kuvapari, jossa vasen kuva otettu synnärillä ja oikea tänään, 2 päivää vajaa 4 viikkoa myöhemmin.

Tyttö tuli osa 2 Syntymä

Synnäriltä me tosiaan siirryttiin sitte osastolle odottelemaan aamua ja käynnistyksen aloitusta. Mä tärisin varmaan tunnin vielä senkin jälkeen, ihan vaan pelkästä jännityksestä ja odotuksesta vaikka tiesin, ettei mitään vielä tapahtuisi sinä päivänä.

Hoitajilla oli just vuoronvaihto menossa, joten me jouduttiin hetken odottelemaan ennenkuin hoitaja saapui tapaamaan meitä. Siinä oli hyvin aikaa soitella läheiset läpi ja kertoa, että vauvaa ollaan vihdoin hakemassa.

Mä yritin hoitajalta vähän kysellä mahdollisista synnytykseen liittyvistä kivunlievityksistä, sillä ajattelin mun vamman vaikuttavan. Minkään sortin vastausta ei saatu, saati että hoitaja olis luvannut selvitellä asiaa. Meillä oli kauhea nälkä, joten hoitajan lähdettyä mekin lähdettiin käymään kanttiinissa. En kuitenkaan kovin helposti saanu jännitykseltä syödyksi mutta yritin kuitenkin.

Palattiin huoneeseen loppupäiväksi, välillä olin käyrillä. Mieheni lähti osastolta muistaakseni joskus seiskan aikoihin ja mä ajattelin sitten käydä pitkän kaavan kautta suihkussa vielä ennen aamulla alkavaa koitosta.

Pitkän ja jännittävän päivän jälkeen sain unta joskus 23 aikoihin mutta jo kahdelta mä heräsin ensin närästykseen ja sen jälkeen tytön jumppatuokioon. Ja tuo jumppatuokio kesti ihan sinne aamuun asti.

Kuuden aikoihin olin sitten käyrillä ja tsekattiin muutenki, että vauva voi hyvin. Ja sitten se alkoi. Sain ensimmäisen murusen Cytotecia suun kautta otettavaksi. Mä oon vähän sellanen, että jos oikein jännitän jotain, esimerkiksi nyt uutta lääkettä, alan kuvittelemaan itselleni kaikkia oireita siitä. Hengenahdistusta, hirveitä supistuksia sun muuta. Käyrillä olin aina ennen ja jälkeen uuden Cytotecin, joita sain siis neljän tunnin välein.

Mies tuli osastolle vähän ennen 10, eli hyvin samoihin aikoihin toisen Cytotecin kanssa. Käytiin välillä kanttiinissa, välillä muuten vaan hengailemassa käytävillä. Pääasiassa kuitenkin oltiin huoneessa ja jossain vaiheessa lääkärikin tuli katsomaan. Ei kuitenkaan tainnut olla ihan perillä mun tilanteesta, kun lopuksi totesi, ett voidaan aloittaa käynnistys... Olin siinä vaiheessa tosiaan jo kaksi cytotecia saanut. Hän kertoi myös, että epiduraali ja spinaalipuudutus olis mun kohdalla pois pelistä, kun ei tiedetä varmaksi, miten mun hermotukset menee vammasta johtuen.

Kolmannen lääkkeen jälkeen mun vatsa yritettiin saada toimimaan, sillä sekin kuulemma saattaa vaikuttaa esimerkiksi vauvan laskeutumiseen. Mutta aikalailla yritykseksi jäi... Mies lähti noin 23 osastolta ja mekin luovutettiin vatsan kanssa. Puoliltaöin sain unenpäästä kiinni ja musta tuntui, että nukuin aamuun asti tosi hyvin.

Todellisuus olikin ihan toinen. Heräsin jo yhden jälkeen huutamaan suunnilleen suoraa huutoa, kun supisti ja sattui. Hälytin hoitajan, pääsin (jouduin) käyrille, mutta jo muutaman minuutin jälkeen mun oli pakko sanoa hoitajalle, etten mä pysty olla paikallani kauempaa, kun sattuu.

Hoitaja teki sisätutkimuksen todetakseen, ettei juurikaan mitään oo tapahtunut. Hän myös kertoi, että mut siirrettäis melko helposti sitten salin puolelle, sillä mun allergioiden sun muiden rajotteiden vuoksi osastolla ei olisi tarjota Panadolia ja Litalginia parempaa kivunlievitystä.

Kahden aikoihin, kun tuli tieto saliin siirtymisestä, mä soitin miehen paikalle ja hän olikin jo odottelemassa, kun osastolta lähdettiin kohti synnäriä.

Salissa puoli kolmen aikoihin taas tutkittiin ja hutkittiin. Pääsin myös mun toivomaan ammeeseen pariksi tunniksi ja ai että mikä nautinto se oli! Kipuja toki oli, mutta se pahin "huippu" helpotti kunnes mä nousin ammeesta. Päästiin miehen kanssa perhehuoneeseen odottelemaan, sillä synnytys ei varsinaisesti ollut vielä käynnissä.

Perhehuoneessa ollessa mä sain kipulääkkeet suoraan suoneen, mutta eipä ne mitään auttanut. Käyrillä supistuksia tuli hyvääsesti... Kuudesta seittemään nukuin 5-15min pätkissä, kunnes tuli uus supistus. Seiskan jälkeen tuotiin meille aamupalaa. Sattuneesta syystä en edes voinut kuvitella syömistä, mutta otin jugurtin kuitenkin, jos jossain vaiheessa pystyisin syömään.

Mulla on vähän hatarat muistikuvat siltä aamulta, mutta jossain vaiheessa aivan ihana aamuhoitaja tuli moikkaamaan ja kertoi, että lääkäri tulisi ysin maissa töihin. Totesin hoitajalle, että mä alan olla ihan valmis jo siihen sektioon, mitä siihen asti yritin välttää viimeiseen asti.  Jäätiin miehen kanssa odottelemaan lääkäriä.

Lääkäri tuli, tutki ja totes, että ainakin pari päivää menis, ennenkun vauva syntyisi. Se oli viimeinen niitti ja mä puhalsin pelin seis. Lääkäri "antoi luvan" sektioon mutta ajankohtaa ei luvannut. Hän lähti selvittelemään leikkaussalin tilannetta, sillä mut jouduttais nukuttamaan, juurikin hermotusten takia. Näin varmistuttiin, että leikkaushetkellä olis kaikki vaadittavat resurssit niin mun kuin etenkin vauvan kannalta. Anestesialääkärikin kävi katsomassa ja toteamassa, että kaikki ok nukutuksen kannalta. Vähän myöhemmin tuli hoitajalta tieto, että pari kolme tuntia menee ainakin, ennen meidän vuoroa.

Mulla kovasti tuli jo maitoa ja turhan paidanvaihtamisen jälkeen mies keksi ehdottaa hoitajalle, että lypsäisin vauvalle omaa maitoa siltä varalta, että nälkä yllättäis ja mä olisin vielä heräämässä tai niin huonossa kunnossa, etten pääsisi heti vauvan ja miehen luo. Tuli oikein kehujakin tuosta ideasta ja ei kun tuumasta toimeen. Lypsin käsin vauvalle hurjat 20milliä ruiskuun ja todettiin naureskellen, että vauva syö viikon tuosta satsista!

Olisko kello ollut jotain 12, kun siirryttiin sitten saliin ja pikkuhiljaa mua alettiin valmistella leikkaukseen. Laitettiin mm. Tukisukat ja katetri. Samassa rytäkässä multa irtos kanyyli. Ja tottakai samaan aikaan sitten tuli lupa lähteä leikkuriin.. Saisivat siellä laittaa kanyylin uudestaan. Vielä viimeiset ukaasit miehelle, ettei mun poissaollessa opeta tytölle heti kaikenmaailman pahuuksia. Sitten se oli menoa yhden aikoihin.

Nyt täytyy tunnustaa, etten muista leikkaussalissa olosta muuta kuin että tärisin ihan hillittömästi. Mua valmisteltiin pieni ikuisuus kunnes sitten pääsin uneen. Heräsin heräämöstä muistaakseni joskus puoli neljän aikoihin, yhtään en ollut kipeä. Itkin vain, onnea, pelkoa ja ikävää. Onnea siitä, että olisin nyt äiti, pelkoa siitä, oliko kaikki hyvin ja tyttö terve ja ikävää oman lapsen ja miehen luokse.

Olisinko ollut kymmenisen minuuttia hereillä, kun pääsin vihdoin mun perheeni luo synnytyssaliin! Siellä isin sylissä oli terve, maailman kaunein peikkotyttö! (Joka muuten oli noin tunti syntymänsä jälkeen syönyt kerralla koko 20milliä ihan omaa äidinmaitoa!)

24.3.2019 klo 14.07 musta vihdoin ja viimein tuli äiti pienelle, 3208 grammaiselle ja 50 senttiselle täydelliselle tytölle!

Nyt ollaan pian 2viikkoa oltu kotona ja imetystä myöden kaikki on oikein mallillaan!

Tyttö tuli osa 1.

Hellurei! Siitäpä onki ikuisuus, kun oon meidän kuulumisia kirjoitellut mutta josko nyt ois taas aika.

Mulla meni loppuraskaus ihan plörinäksi... Epäiltiin hepatoosia ja myrkytystä. Oli unettomuutta ja jos vaikka mitä. Myrkytyksen osalta mulla oli keskiviikkona 20.3. kontrolliaika lääkäriin ja mä jo sielä sanoin, että nyt alkaa ihan oikeasti riittää, en mä jaksa enää. Mulle varattiin aika seuraavan viikon tiistaille aika mahdolliseen käynnistykseen "jos ei aiemmin tuu".
Kotiin kun päästiin, olin vaan niin väsynyt ja pettynyt mutta samalla mulla oli kaikki toivo tulevassa tiistaissa.

Torstai-iltana joskus 23 aikoihin kävin vessassa ja yhtäkkiä mulla vaan tuli tunne, että nyt meni vedet. Oottelin hetken, josko ois supistukset alkanut mutta ei... Soitin kuitenkin synnärille ja sain ohjeen tulla aamulla näytille mikäli supistukset ei ala aiemmin.

Aamulla me ei pidetty mitään kiirettä lähdön kanssa, koska olin varma että se oli väärä hälytys, taas kerran. Lähdettiin joskus 9 maissa taksilla kohti sairaalaa, mukana kimpsut ja kampsut, aivan kuten monena muunakin kertana... Kuitenkin, ehkä noin 15km ennen sairaalaa, mulla alkoikin supistukset! Ne tuli siinä vaiheessa about 8min välein mutta ajattelin niiden loppuvan itsestään, kuten tähänkin asti.

Päästiin sairaalaan ja heti kerrottiin, että lääkäri lähti juuri avustamaan synnytyksessä, eli ainakin tunti menis, ett hän olis takaisin. Odotellessa pääsin käyrille ja siinäpä se tunti sitten vierähtikin, kun vauva oli aluksi kovin vaisu. Virkistyi kuitenkin, kun join vähän mehua. Supistukset tuli n. 5min välein..

Tovi jouduttiin vielä odottaa, kunnes päästiin tapaamaan aivan ihanaa lääkäriä. Ensin juteltiin tilanteesta ja mulla melkein pääsi itku, kun aloin olla niin epätoivoinen.

Lääkäri teki ensimmäisenä lapsivesitestin, jotta se saisi "valmistua" sisätutkimuksen ja ultran aikana. Sisätutkimusta tehdessä lääkäri totesi, ettei nyt ainakaan silmämääräisesti tule/näy lapsivettä ja muutenkin aika epäkypsä tilanne. Mun epätoivo vaan syveni. Myös ultrassa näkyi, että vedet tallella...

Olin nousemassa jo lähteäkseni, kunnes kätilö tsekkas testin tuloksen lääkärin kanssa. Mulla ei ollut tässä vaiheessa vielä hajuakaan, mistä "positiivisesta tuloksesta" ne puhui ja mulla alkoi jo vähän paniikki nousta. Sain vaivoin kysyttyä, että mitä tapahtuu ja lääkäri kun totes, että kyllä se nyt sittenkin näyttäis siltä, että lapsivettä tulee/on tullut, mulla vain humahti päässä. Lääkäri vielä soitti toiselle, jo erikoistuneelle lääkärille ja kysyi toimintaohjeita. En voinut uskoa, kun lääkäri sanoi, että mut otettaisiin osastolle ja aamulla aloitettaisiin käynnistys! Enää me ei lähdettäisi kotiin ilman vauvaa!!

Ajasta osastolla, ja synnytyksestä kerron ens kerralla!

Vammainen parisuhteessa

Jälleen on aika uuden postauksen ja tällä kertaa aiheena on "vammaisten" parisuhteet. Mä oon elämäni aikana törmännyt suht usein kysymykseen "millasta on vammasen parisuhde-elämä?" tai jotain muuta vastaavaa. En oo ikinä osannut vastata tuohon sillä mun mielestä se on jotenkin... hämmentävä kysymys. Yleensä vastaan vaan että "normaalia". En tokikaan voi kertoo kaikkien vammasten puolesta, ainoastaan omasta puolestani.

Mä oon siinä mielessä "hyväs" asemas että en tarvi esimerkiksi avustajaa 24/7, vaan pärjään hyvin pitkälti itsekseni. Mulla on kyllä myönnetty avustaja kodinhoitoon ja asiointiin kodin ulkopuolella. Se on mun oikeus. Mulla on myös kuljetuspäätös, että voin käyttää taksia.

No miksi mä sitten oon halunnut esimerkiksi avustajan tai kuljetukset? Onhan se toki totta, että parisuhteessa autetaan ja tuetaan toinen toistaan parhaansa mukaan, mutta missä menee raja?

Itse ajattelen niin, että parisuhteen on oltava kuitenkin tasavertainen. En voi olettaa, että mies kokkaa, siivoo ja hyvä ettei pasko mun puolesta. Ei. En mä tahdo sellasta.

Tahdon pärjätä mahdollisimman itsenäisesti parisuhteestani huolimatta. En tahdo olla ns. Riippuvainen miehestäni. 

Tällä tekstillä tahdon muistuttaa, että vaikka kulkupeli tms. olis mikä, myös vammaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. <3

Viimeinen kuukausi

Moikka ja aurinkoista perjantaita!

Täällä pyörähti viimeinen kuukausi eilen käyntiin ja hetki hetkeltä mua alkaa synnytys jännittää vain enemmän. Vaikka en vielä edes tiedä, voinko synnyttää alateitse vai en. Se selviää viikon päästä ja kerron siitä teille sitten.

Mulla on myös joitain alku- ja Keskiraskauden oireita tullut takaisin. Kuten närästys, pahoinvointi, jatkuva pissahätä, nenän tukkoisuus ja aivastelu.

Pahoinvointia ei onneksi ole vieläkään kuin nimeksi mutta ihan hyvin olisin ilmankin pärjännyt.

Nenän tukkoisuus valvottaa kyllä aika hyvin öisin. Mutta mikäs tässä valvoessa. Vauva tulossa ja levätä pitäisi :D

Kaikkien näiden vaivojen ohi menee kuitenkin se, että pissalla käyminen on alkanut olemaan tosi haasteellista, kun vauva on jotenkin sellaisessa asennossa, että se painaa rakkoa tosi ikävästi mutta samalla se painaa rakon suuta niin kiinni, ettei vaan meinaa onnistua. Sitä odotellessa kun hän päättää laskeutua... Sittenhän se riemu vasta repeää...

Mutta on mulla vähän tullut haikeuskin, sillä about kuukauden päästä en enää tunne näitä ihania kamalia potkuja ja liikkeitä... Mutta sitten onneksi saadaan prinsessa syliin!

Totaali uupumus

Heippa pitkästä aikaa. Ja pahoittelut, kun musta ei ole mitään kuulunut hetkeen. Mä oon ihan tosi väsynyt jo tähän odottamiseen, kipuihin ja stressiin.

Eilen oltiin jälleen ylimääräisessä lääkärin kontrollissa ja se taisi laittaa mieltä entistä matalammaksi vaikka kaikki olikin vauvalla ihan ok.

Sain siis omasta terveyskeskuksesta lähetteen äitiyspolille kipeiden supistusten takia eikä lapsiveden menostakaan ollut täyttä varmuutta. Otettiin miehen kanssa jo sairaalakassi ja kaukalokin mukaan siltä varalta, että vedet ois menny ja alettais käynnistellä.

No ei kuitenkaan ihan niin radikaalisti käynyt. Lapsivettä ei oo tullut mutta mulle määrättiin antibiootti (ainakin paketin mukaan) emätintulehdukseen joka saattaa aiheuttaa kipeitäkin supistuksia. Joten nyt toivotaan, että kuuri auttais ja supistukset loppuis vielä hetkeksi. Kohdunkaula oli parissa viikossa lyhentynyt parisen senttiä ja vauvan painoarvioksi saatiin 1.9 kiloa. Eli aika vähän, mutta lääkäri ei ollut huolissaan, kun kasvaa kuitenkin hyvin omalla käyrällään. Eilen oli 34+0 joten vielä saisi neiti kasvaa muutaman viikon <3

Laitoslapsesta aikuiseksi

Heipsan!

Tänään aattelin kirjotella teille aiheesta, jonka tajusin vähän aikaa sitten. Joku teistä saattaa tietääkin, että oon siis ollu parissakin eri paikassa sijoitettuna huostaanoton takia. Ensimmäinen paikka toki oli yhtä helvettiä mutta toinen ja viimeinen paikka oli monen mutkan kautta kuitenkin parempi kuin osasin kuvitella. Nyt kun on ollut kamalasti juttua useista sijoituspaikoista, missä lapsia ja nuoria on kohdeltu kaltoin, kerrompa teille oman tarinani.

Asuin siis Seinäjoella sijotettuna 09-2013 välin. Muistan, kun muutin sinne, ajattelin että jes tämähän on ihana paikka. Paljon huomiota ja välittäviä ihmisiä. Uskalsin alkaa luottamaan ihmisiin pikkuhiljaa vaikeiden vuosien jälkeen. Tiesin heti, että tänne tahdon jäädä. Siellä oli selkeät rajat mutta ei kuitenkaan natsimeininki ;) Ainakaan ihan aina. Ja jos vain toimi yhteisten sääntöjen mukaan, sai melkosen paljon vapautta. Toki tuli aikoja ja hetkiä, ettei niitäkää pieniä vapauksia osannu arvostaa, puhumattakaan että olisi ymmärtäny "jotain typeriä sääntöjä".. Se oli sitä teiniangstia se. Tuli otettua hatkoja ja mitä "laitoslapsi" nyt ikinä keksiikään.

Vasta myöhemmin oon tajunnu, kuinka hyvä paikka Vanamo oli. Siellä uskalsin ja ennenkaikkea SAIN näyttää tunteet eikä tarvinnu pelätä, että muutamien (satojen)  vittusaatanaperkeleiden jälkeen mua lyötäis tai hylättäs. Aina hatkareissujen jälkeen voin palata takasin. Se "ne ei anna mun tehdä mitään kivaa ikinä" on vaihtunut "ne välitti". Nyt ymmärtää ne kotiarestit sun muut, omaa tyhmyyttähän se oli.

Enää en oo se "laitoslapsi" vaan itsenäinen nuori nainen jolle annettiin hyvät eväät elämään. Noilla eväillä mä yritän kasvattaa yhdessä puolisoni kanssa tytöstä kelpo kansalaisen. Kiitollinen saa olla, että sain kasvaa niin hyvässä ja ennenkaikkea turvallisessa paikassa <3