Vammainen parisuhteessa

Jälleen on aika uuden postauksen ja tällä kertaa aiheena on "vammaisten" parisuhteet. Mä oon elämäni aikana törmännyt suht usein kysymykseen "millasta on vammasen parisuhde-elämä?" tai jotain muuta vastaavaa. En oo ikinä osannut vastata tuohon sillä mun mielestä se on jotenkin... hämmentävä kysymys. Yleensä vastaan vaan että "normaalia". En tokikaan voi kertoo kaikkien vammasten puolesta, ainoastaan omasta puolestani.

Mä oon siinä mielessä "hyväs" asemas että en tarvi esimerkiksi avustajaa 24/7, vaan pärjään hyvin pitkälti itsekseni. Mulla on kyllä myönnetty avustaja kodinhoitoon ja asiointiin kodin ulkopuolella. Se on mun oikeus. Mulla on myös kuljetuspäätös, että voin käyttää taksia.

No miksi mä sitten oon halunnut esimerkiksi avustajan tai kuljetukset? Onhan se toki totta, että parisuhteessa autetaan ja tuetaan toinen toistaan parhaansa mukaan, mutta missä menee raja?

Itse ajattelen niin, että parisuhteen on oltava kuitenkin tasavertainen. En voi olettaa, että mies kokkaa, siivoo ja hyvä ettei pasko mun puolesta. Ei. En mä tahdo sellasta.

Tahdon pärjätä mahdollisimman itsenäisesti parisuhteestani huolimatta. En tahdo olla ns. Riippuvainen miehestäni. 

Tällä tekstillä tahdon muistuttaa, että vaikka kulkupeli tms. olis mikä, myös vammaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. <3

Viimeinen kuukausi

Moikka ja aurinkoista perjantaita!

Täällä pyörähti viimeinen kuukausi eilen käyntiin ja hetki hetkeltä mua alkaa synnytys jännittää vain enemmän. Vaikka en vielä edes tiedä, voinko synnyttää alateitse vai en. Se selviää viikon päästä ja kerron siitä teille sitten.

Mulla on myös joitain alku- ja Keskiraskauden oireita tullut takaisin. Kuten närästys, pahoinvointi, jatkuva pissahätä, nenän tukkoisuus ja aivastelu.

Pahoinvointia ei onneksi ole vieläkään kuin nimeksi mutta ihan hyvin olisin ilmankin pärjännyt.

Nenän tukkoisuus valvottaa kyllä aika hyvin öisin. Mutta mikäs tässä valvoessa. Vauva tulossa ja levätä pitäisi :D

Kaikkien näiden vaivojen ohi menee kuitenkin se, että pissalla käyminen on alkanut olemaan tosi haasteellista, kun vauva on jotenkin sellaisessa asennossa, että se painaa rakkoa tosi ikävästi mutta samalla se painaa rakon suuta niin kiinni, ettei vaan meinaa onnistua. Sitä odotellessa kun hän päättää laskeutua... Sittenhän se riemu vasta repeää...

Mutta on mulla vähän tullut haikeuskin, sillä about kuukauden päästä en enää tunne näitä ihania kamalia potkuja ja liikkeitä... Mutta sitten onneksi saadaan prinsessa syliin!

Totaali uupumus

Heippa pitkästä aikaa. Ja pahoittelut, kun musta ei ole mitään kuulunut hetkeen. Mä oon ihan tosi väsynyt jo tähän odottamiseen, kipuihin ja stressiin.

Eilen oltiin jälleen ylimääräisessä lääkärin kontrollissa ja se taisi laittaa mieltä entistä matalammaksi vaikka kaikki olikin vauvalla ihan ok.

Sain siis omasta terveyskeskuksesta lähetteen äitiyspolille kipeiden supistusten takia eikä lapsiveden menostakaan ollut täyttä varmuutta. Otettiin miehen kanssa jo sairaalakassi ja kaukalokin mukaan siltä varalta, että vedet ois menny ja alettais käynnistellä.

No ei kuitenkaan ihan niin radikaalisti käynyt. Lapsivettä ei oo tullut mutta mulle määrättiin antibiootti (ainakin paketin mukaan) emätintulehdukseen joka saattaa aiheuttaa kipeitäkin supistuksia. Joten nyt toivotaan, että kuuri auttais ja supistukset loppuis vielä hetkeksi. Kohdunkaula oli parissa viikossa lyhentynyt parisen senttiä ja vauvan painoarvioksi saatiin 1.9 kiloa. Eli aika vähän, mutta lääkäri ei ollut huolissaan, kun kasvaa kuitenkin hyvin omalla käyrällään. Eilen oli 34+0 joten vielä saisi neiti kasvaa muutaman viikon <3

Laitoslapsesta aikuiseksi

Heipsan!

Tänään aattelin kirjotella teille aiheesta, jonka tajusin vähän aikaa sitten. Joku teistä saattaa tietääkin, että oon siis ollu parissakin eri paikassa sijoitettuna huostaanoton takia. Ensimmäinen paikka toki oli yhtä helvettiä mutta toinen ja viimeinen paikka oli monen mutkan kautta kuitenkin parempi kuin osasin kuvitella. Nyt kun on ollut kamalasti juttua useista sijoituspaikoista, missä lapsia ja nuoria on kohdeltu kaltoin, kerrompa teille oman tarinani.

Asuin siis Seinäjoella sijotettuna 09-2013 välin. Muistan, kun muutin sinne, ajattelin että jes tämähän on ihana paikka. Paljon huomiota ja välittäviä ihmisiä. Uskalsin alkaa luottamaan ihmisiin pikkuhiljaa vaikeiden vuosien jälkeen. Tiesin heti, että tänne tahdon jäädä. Siellä oli selkeät rajat mutta ei kuitenkaan natsimeininki ;) Ainakaan ihan aina. Ja jos vain toimi yhteisten sääntöjen mukaan, sai melkosen paljon vapautta. Toki tuli aikoja ja hetkiä, ettei niitäkää pieniä vapauksia osannu arvostaa, puhumattakaan että olisi ymmärtäny "jotain typeriä sääntöjä".. Se oli sitä teiniangstia se. Tuli otettua hatkoja ja mitä "laitoslapsi" nyt ikinä keksiikään.

Vasta myöhemmin oon tajunnu, kuinka hyvä paikka Vanamo oli. Siellä uskalsin ja ennenkaikkea SAIN näyttää tunteet eikä tarvinnu pelätä, että muutamien (satojen)  vittusaatanaperkeleiden jälkeen mua lyötäis tai hylättäs. Aina hatkareissujen jälkeen voin palata takasin. Se "ne ei anna mun tehdä mitään kivaa ikinä" on vaihtunut "ne välitti". Nyt ymmärtää ne kotiarestit sun muut, omaa tyhmyyttähän se oli.

Enää en oo se "laitoslapsi" vaan itsenäinen nuori nainen jolle annettiin hyvät eväät elämään. Noilla eväillä mä yritän kasvattaa yhdessä puolisoni kanssa tytöstä kelpo kansalaisen. Kiitollinen saa olla, että sain kasvaa niin hyvässä ja ennenkaikkea turvallisessa paikassa <3