Jälleen on aika uuden postauksen ja tällä kertaa aiheena on "vammaisten" parisuhteet. Mä oon elämäni aikana törmännyt suht usein kysymykseen "millasta on vammasen parisuhde-elämä?" tai jotain muuta vastaavaa. En oo ikinä osannut vastata tuohon sillä mun mielestä se on jotenkin... hämmentävä kysymys. Yleensä vastaan vaan että "normaalia". En tokikaan voi kertoo kaikkien vammasten puolesta, ainoastaan omasta puolestani.
Mä oon siinä mielessä "hyväs" asemas että en tarvi esimerkiksi avustajaa 24/7, vaan pärjään hyvin pitkälti itsekseni. Mulla on kyllä myönnetty avustaja kodinhoitoon ja asiointiin kodin ulkopuolella. Se on mun oikeus. Mulla on myös kuljetuspäätös, että voin käyttää taksia.
No miksi mä sitten oon halunnut esimerkiksi avustajan tai kuljetukset? Onhan se toki totta, että parisuhteessa autetaan ja tuetaan toinen toistaan parhaansa mukaan, mutta missä menee raja?
Itse ajattelen niin, että parisuhteen on oltava kuitenkin tasavertainen. En voi olettaa, että mies kokkaa, siivoo ja hyvä ettei pasko mun puolesta. Ei. En mä tahdo sellasta.
Tahdon pärjätä mahdollisimman itsenäisesti parisuhteestani huolimatta. En tahdo olla ns. Riippuvainen miehestäni.
Tällä tekstillä tahdon muistuttaa, että vaikka kulkupeli tms. olis mikä, myös vammaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti