Heipsan!
Tänään aattelin kirjotella teille aiheesta, jonka tajusin vähän aikaa sitten. Joku teistä saattaa tietääkin, että oon siis ollu parissakin eri paikassa sijoitettuna huostaanoton takia. Ensimmäinen paikka toki oli yhtä helvettiä mutta toinen ja viimeinen paikka oli monen mutkan kautta kuitenkin parempi kuin osasin kuvitella. Nyt kun on ollut kamalasti juttua useista sijoituspaikoista, missä lapsia ja nuoria on kohdeltu kaltoin, kerrompa teille oman tarinani.
Asuin siis Seinäjoella sijotettuna 09-2013 välin. Muistan, kun muutin sinne, ajattelin että jes tämähän on ihana paikka. Paljon huomiota ja välittäviä ihmisiä. Uskalsin alkaa luottamaan ihmisiin pikkuhiljaa vaikeiden vuosien jälkeen. Tiesin heti, että tänne tahdon jäädä. Siellä oli selkeät rajat mutta ei kuitenkaan natsimeininki ;) Ainakaan ihan aina. Ja jos vain toimi yhteisten sääntöjen mukaan, sai melkosen paljon vapautta. Toki tuli aikoja ja hetkiä, ettei niitäkää pieniä vapauksia osannu arvostaa, puhumattakaan että olisi ymmärtäny "jotain typeriä sääntöjä".. Se oli sitä teiniangstia se. Tuli otettua hatkoja ja mitä "laitoslapsi" nyt ikinä keksiikään.
Vasta myöhemmin oon tajunnu, kuinka hyvä paikka Vanamo oli. Siellä uskalsin ja ennenkaikkea SAIN näyttää tunteet eikä tarvinnu pelätä, että muutamien (satojen) vittusaatanaperkeleiden jälkeen mua lyötäis tai hylättäs. Aina hatkareissujen jälkeen voin palata takasin. Se "ne ei anna mun tehdä mitään kivaa ikinä" on vaihtunut "ne välitti". Nyt ymmärtää ne kotiarestit sun muut, omaa tyhmyyttähän se oli.
Enää en oo se "laitoslapsi" vaan itsenäinen nuori nainen jolle annettiin hyvät eväät elämään. Noilla eväillä mä yritän kasvattaa yhdessä puolisoni kanssa tytöstä kelpo kansalaisen. Kiitollinen saa olla, että sain kasvaa niin hyvässä ja ennenkaikkea turvallisessa paikassa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti