Hoitajilla oli just vuoronvaihto menossa, joten me jouduttiin hetken odottelemaan ennenkuin hoitaja saapui tapaamaan meitä. Siinä oli hyvin aikaa soitella läheiset läpi ja kertoa, että vauvaa ollaan vihdoin hakemassa.
Mä yritin hoitajalta vähän kysellä mahdollisista synnytykseen liittyvistä kivunlievityksistä, sillä ajattelin mun vamman vaikuttavan. Minkään sortin vastausta ei saatu, saati että hoitaja olis luvannut selvitellä asiaa. Meillä oli kauhea nälkä, joten hoitajan lähdettyä mekin lähdettiin käymään kanttiinissa. En kuitenkaan kovin helposti saanu jännitykseltä syödyksi mutta yritin kuitenkin.
Palattiin huoneeseen loppupäiväksi, välillä olin käyrillä. Mieheni lähti osastolta muistaakseni joskus seiskan aikoihin ja mä ajattelin sitten käydä pitkän kaavan kautta suihkussa vielä ennen aamulla alkavaa koitosta.
Pitkän ja jännittävän päivän jälkeen sain unta joskus 23 aikoihin mutta jo kahdelta mä heräsin ensin närästykseen ja sen jälkeen tytön jumppatuokioon. Ja tuo jumppatuokio kesti ihan sinne aamuun asti.
Kuuden aikoihin olin sitten käyrillä ja tsekattiin muutenki, että vauva voi hyvin. Ja sitten se alkoi. Sain ensimmäisen murusen Cytotecia suun kautta otettavaksi. Mä oon vähän sellanen, että jos oikein jännitän jotain, esimerkiksi nyt uutta lääkettä, alan kuvittelemaan itselleni kaikkia oireita siitä. Hengenahdistusta, hirveitä supistuksia sun muuta. Käyrillä olin aina ennen ja jälkeen uuden Cytotecin, joita sain siis neljän tunnin välein.
Mies tuli osastolle vähän ennen 10, eli hyvin samoihin aikoihin toisen Cytotecin kanssa. Käytiin välillä kanttiinissa, välillä muuten vaan hengailemassa käytävillä. Pääasiassa kuitenkin oltiin huoneessa ja jossain vaiheessa lääkärikin tuli katsomaan. Ei kuitenkaan tainnut olla ihan perillä mun tilanteesta, kun lopuksi totesi, ett voidaan aloittaa käynnistys... Olin siinä vaiheessa tosiaan jo kaksi cytotecia saanut. Hän kertoi myös, että epiduraali ja spinaalipuudutus olis mun kohdalla pois pelistä, kun ei tiedetä varmaksi, miten mun hermotukset menee vammasta johtuen.
Kolmannen lääkkeen jälkeen mun vatsa yritettiin saada toimimaan, sillä sekin kuulemma saattaa vaikuttaa esimerkiksi vauvan laskeutumiseen. Mutta aikalailla yritykseksi jäi... Mies lähti noin 23 osastolta ja mekin luovutettiin vatsan kanssa. Puoliltaöin sain unenpäästä kiinni ja musta tuntui, että nukuin aamuun asti tosi hyvin.
Todellisuus olikin ihan toinen. Heräsin jo yhden jälkeen huutamaan suunnilleen suoraa huutoa, kun supisti ja sattui. Hälytin hoitajan, pääsin (jouduin) käyrille, mutta jo muutaman minuutin jälkeen mun oli pakko sanoa hoitajalle, etten mä pysty olla paikallani kauempaa, kun sattuu.
Hoitaja teki sisätutkimuksen todetakseen, ettei juurikaan mitään oo tapahtunut. Hän myös kertoi, että mut siirrettäis melko helposti sitten salin puolelle, sillä mun allergioiden sun muiden rajotteiden vuoksi osastolla ei olisi tarjota Panadolia ja Litalginia parempaa kivunlievitystä.
Kahden aikoihin, kun tuli tieto saliin siirtymisestä, mä soitin miehen paikalle ja hän olikin jo odottelemassa, kun osastolta lähdettiin kohti synnäriä.
Salissa puoli kolmen aikoihin taas tutkittiin ja hutkittiin. Pääsin myös mun toivomaan ammeeseen pariksi tunniksi ja ai että mikä nautinto se oli! Kipuja toki oli, mutta se pahin "huippu" helpotti kunnes mä nousin ammeesta. Päästiin miehen kanssa perhehuoneeseen odottelemaan, sillä synnytys ei varsinaisesti ollut vielä käynnissä.
Perhehuoneessa ollessa mä sain kipulääkkeet suoraan suoneen, mutta eipä ne mitään auttanut. Käyrillä supistuksia tuli hyvääsesti... Kuudesta seittemään nukuin 5-15min pätkissä, kunnes tuli uus supistus. Seiskan jälkeen tuotiin meille aamupalaa. Sattuneesta syystä en edes voinut kuvitella syömistä, mutta otin jugurtin kuitenkin, jos jossain vaiheessa pystyisin syömään.
Mulla on vähän hatarat muistikuvat siltä aamulta, mutta jossain vaiheessa aivan ihana aamuhoitaja tuli moikkaamaan ja kertoi, että lääkäri tulisi ysin maissa töihin. Totesin hoitajalle, että mä alan olla ihan valmis jo siihen sektioon, mitä siihen asti yritin välttää viimeiseen asti. Jäätiin miehen kanssa odottelemaan lääkäriä.
Lääkäri tuli, tutki ja totes, että ainakin pari päivää menis, ennenkun vauva syntyisi. Se oli viimeinen niitti ja mä puhalsin pelin seis. Lääkäri "antoi luvan" sektioon mutta ajankohtaa ei luvannut. Hän lähti selvittelemään leikkaussalin tilannetta, sillä mut jouduttais nukuttamaan, juurikin hermotusten takia. Näin varmistuttiin, että leikkaushetkellä olis kaikki vaadittavat resurssit niin mun kuin etenkin vauvan kannalta. Anestesialääkärikin kävi katsomassa ja toteamassa, että kaikki ok nukutuksen kannalta. Vähän myöhemmin tuli hoitajalta tieto, että pari kolme tuntia menee ainakin, ennen meidän vuoroa.
Mulla kovasti tuli jo maitoa ja turhan paidanvaihtamisen jälkeen mies keksi ehdottaa hoitajalle, että lypsäisin vauvalle omaa maitoa siltä varalta, että nälkä yllättäis ja mä olisin vielä heräämässä tai niin huonossa kunnossa, etten pääsisi heti vauvan ja miehen luo. Tuli oikein kehujakin tuosta ideasta ja ei kun tuumasta toimeen. Lypsin käsin vauvalle hurjat 20milliä ruiskuun ja todettiin naureskellen, että vauva syö viikon tuosta satsista!
Olisko kello ollut jotain 12, kun siirryttiin sitten saliin ja pikkuhiljaa mua alettiin valmistella leikkaukseen. Laitettiin mm. Tukisukat ja katetri. Samassa rytäkässä multa irtos kanyyli. Ja tottakai samaan aikaan sitten tuli lupa lähteä leikkuriin.. Saisivat siellä laittaa kanyylin uudestaan. Vielä viimeiset ukaasit miehelle, ettei mun poissaollessa opeta tytölle heti kaikenmaailman pahuuksia. Sitten se oli menoa yhden aikoihin.
Nyt täytyy tunnustaa, etten muista leikkaussalissa olosta muuta kuin että tärisin ihan hillittömästi. Mua valmisteltiin pieni ikuisuus kunnes sitten pääsin uneen. Heräsin heräämöstä muistaakseni joskus puoli neljän aikoihin, yhtään en ollut kipeä. Itkin vain, onnea, pelkoa ja ikävää. Onnea siitä, että olisin nyt äiti, pelkoa siitä, oliko kaikki hyvin ja tyttö terve ja ikävää oman lapsen ja miehen luokse.
Olisinko ollut kymmenisen minuuttia hereillä, kun pääsin vihdoin mun perheeni luo synnytyssaliin! Siellä isin sylissä oli terve, maailman kaunein peikkotyttö! (Joka muuten oli noin tunti syntymänsä jälkeen syönyt kerralla koko 20milliä ihan omaa äidinmaitoa!)
24.3.2019 klo 14.07 musta vihdoin ja viimein tuli äiti pienelle, 3208 grammaiselle ja 50 senttiselle täydelliselle tytölle!
Nyt ollaan pian 2viikkoa oltu kotona ja imetystä myöden kaikki on oikein mallillaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti